Aika vain menee eteenpäin. Maatessanni hetken aikaa selälläni sängyssä lepuuttaakseni ruhoani, seinäkellon sekuntiviisari tuntui hakkaavan entistäkin innokkaammin. Mutta minä olen paikoillani, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Aika vain menee eteenpäin. Tuntuu kuin elämä olisi vain odottelua, että jotain tapahtuisi. Että yhtäkkiä joku tulisi ja sanoisi, että tästä se alkaa. Että tapahtuisi jokin käänteen tekevä asia. Voiko käänne tulla huomaamatta, meneekö silloin elämä mennä sivusuun?

Aika vain menee eteenpäin. Tuntuu ihan tuskalliselta vain maata vuoteella ja kuunnella miten tarmokkaasti sekunnit käyvät toistensa jälkeen kuolemaan. Tik - yksi kuoli taas. Tak - siinä toinen. Tik, tak, tik... Minäkin kuolen pala palalta jokaisen sekunnin myötä... Tai no, en ainakaan nuorru yhtään...

Aika vain menee eteenpäin. Ja minä jään yksin tähän hiljaa katsomaan, kun te menette sen mukana, ettekä edes vilkuta...
 

Tylsässä seurassa kaikki on tylsää. Yleensä nautin reissaamisesta paikasta ja seurasta riippumatta, mutta tänä viikonloppuna matkan kohokohtana oli lähinnä se, kun pääsin eroon viikonloppuseurastani, vihdoinkin itsekseni istuskelemaan matkakeskuksiin ja busseihin...

Tänään minuun iski leipomisvimma ja heti aamulla sängystä noustuani aloin etsiä netistä jotain helppoa, mutta hyvää ohjetta, jota kokeilla. Sopivaa ohjetta etsiessäni mutustelin parin viikon takaisen edellisen leipomasessioni viimeisen jäännöksen, kovaksi kuivuneen kirsikkapullan. Minun teki mieli jotain suklaista, mutta oli liian laiska olon että olisin ryhtynyt vaikka suklaapiirakkaa tai muuta "isotöistä" väsäämään. Silmäni sattuivat eräällä foorumilla lasten synttärikekkereitä käsittelevään topiciin, josta löysin loistavasti tällaiselle araknofobiasta kärsivälle sopivan ohjeen, jonka nyt luonnollisestikin teidän kanssanne jaan. :)

Viimein se koittaa. Tätä sitä on joulun loppumisesta lähtien odotettu. Talviloma. Iloisen aurinkoisia lomapäiviä kaikille, jotka nyt lomansa aloittavat (ja voimia heille, jotka juuri lomaansa lopettelevat ja palailevat arjen aherruksen pariin)!

Talven synkistely on vihdoin takana päin. Tällä toisen vuoden lukio-opiskelijalla lukuvuosi on tähän asti ollut pimeää aikakautta, mutta nyt vihdoin auringon valaistessa myös pohjoista pallomme puoliskoa, huomaa selvästi miten valtava on se positiivinen vaikutus, joka auringolla ja valolla on ihmismieleen.

Talvisaikaanhan tunnetusti ihmisen unen tarvekin lisääntyy, päivätkin viettää lähes horroksessa kun allekirjoitanut ainakin on aamuisin kesälläkin puoliunessa ja auringon pysyessä päivälläkin piilossa, tuntuu kuin aamusta harpattaisiin suoraan iltaan eikä sitä pirteää aikaa sitten tule juuri ollenkaan. Valonpuutettahan voi tietysti pyrkiä korvaamaan sähkövaloilla, mutta vaikka istuisi kuinka pitkään hehkulamppu naaman edessä niin ei siitä samalla tavalla energiaa saa kuin että jos pääsisi katsomaan oikeaa aurinkoa.